keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Kuka kertoo tarinaasi?

Ajattelepa hetki tätä amerikkalaisen ystäväni kirjoittamaa lausetta:

"Because if you aren’t telling your story, someone else is."


tiistai 28. huhtikuuta 2015

Steve Richard: "Obscuro"-valokuvasarja

 Steve Richardin valokuvat ovat maalauksellisia. 
Niistä tulee mieleen taiteen klassikot. 
Etenkin allaoleva "Obscuro"-valokuvasarja teki minuun suuren vaikutuksen. 
Kuvat tanssijoista on otettu pimeässä vedessä.



torstai 23. huhtikuuta 2015

Watzmann

On kiire. En ole ehtinyt kirjoittaa. Elämä on täynnä surua, epätoivoa, iloa ja yllätyksiä. Kellun keskellä kaaosta. Edelleen.

Laitan laput silmille, kuten ravihevonen. Kohdistan katseeni yhteen tavoitteeseen. Se auttaa arjen keskellä ja antaa toivoa. Alla olevan kuva on kuin pelastusrengas tai ankkuri myrskyssä. Takerrun siihen pysyäkseni pinnalla.

Kuvassa on Saksan kolmanneksi korkein vuori, Watzmann. Tarkoitus on kivuta kesällä sen huipulle.


keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Vapaus

Mitä vanhemmaksi elän, sitä tietoisammaksi tulen siitä, kuinka eri tavalla naiset elävät miehiin verrattuna. En ole feministi sanan vanhanaikaisessa merkityksessä. Olen korkeintaan uusfeministi: en usko kiintiöihin tai naisen oikeuteen syödä pullista kaikki rusinat. Uskon siihen, että vapauden myötä kasvaa vastuu - myös naisilla. Vastuu omista tunteista, teoista ja käsityksistä. Kun itsellä on, ei tarvitse ahnehtia muilta. Kun on kokonainen, ei tarvitse kokea oloansa vajaaksi.

Uskon, ettei naisen tarvitse olla parempi mies, ollakseen tarpeeksi hyvä nainen. Että kummatkin sukupuolet ovat samanarvoisia, muttei samanlaisia. Kummallakin on lahjat ja kyvyt erilaisiin asioihin. Vaikka taskussani onkin sosiologian maisterin tutkinto, en usko "genderiin", sosiaaliseen sukupuoleen, asiana, jota voidaan kontrolloida pelkillä asennemuutoksilla. Yhteiskuntaa ei voi muuttaa utopiaksi, koska väliin tulee aina vajaa olento nimeltä ihminen sekoittamaan kuviot. En usko ihmisen perimmäiseen hyvyyteen, joka tulisi esille, kunhan vain olosuhteet "korjattaisiin". Päinvastoin uskon ihmisen iankaikkiseen epätäydellisyyteen kompastuskivenä, johon parhainkin kaatuu aikanaan.

Kaikesta tästä huolimatta olen huomannut, että naiset elävät kovin erilaista elämää kuin miehet. He rajaavat elämäänsä paljon ankarammin (eihän nainen nyt voi yksin sitä tai tätä), he odottavat itseltään ja muilta naisilta sovinnollisempaa käyttäytymistä kuin miehiltä. He valitsevat menonsa, työaikansa ja harrastuksensa perheen menojen mukaan.

Naiset kohdistavat itseensä ja muihin naisiin enemmän odotuksia: pitää olla hyvä äiti, hyvä vaimo, hyvä työntekijä. Pitää olla siisti koti, itselaitetut ruuat. Lapsille pitää lukea aina iltasatu ja antaa tarpeeksi virikkeitä. Raskauskilot eivät saa näkyä enää, kun lapsi on ponnistettu maailmaan. Pitää olla urheilullinen, jaksava, rento, hauska. Kasvoissa pitää näkyä elämänviisautta, mutta otsan rypyt olisi hyvä poistaa, ettei näytä liian tiukkapipoiselta. Miesten pitää haluta, muttei liikaa, koska se tarkottaisi, että lähettää liian lutkamaisia signaaleja. Pitää osata kaikki paremmin kuin oma mies, koska miehet ovat vähän hassuja hulttioita ja naiset vastuuntuntoisia. Miehelle pitää näyttää paikka, muutenhan tämä kävisi niskan päälle.

Ja vasta, kun tämä tosiaankin käy ja sanoo, missä pöytä seisoo, nainen saattaa vihdoin rentoutua.

Eronneena olen huomannut kuinka erilailla suhtaudun asioihin kuin parisuhteessa elävät naispuoliset ystäväni - etenkin, jos heillä on lapsia. Mutta samanlaista eroa en huomaa miehissä. Heidän elämänsä ei muutu samalla tavalla sen mukaan, onko heillä perhettä tai elävätkö he parisuhteessa.

Tällä en tarkoita, etteivätkö miehet kantaisi vastuuta yhtälailla perheestään kuin naiset. En myöskään välttämättä tarkoita työaikoja tai muita menoja. Tarkoitan asennetta. Miehet eivät usko olevansa korvaamattomia kotona, lasten kanssa, siivouspuuhissa tai muutenkaan. He osaavat priorisoida, keskittyä yhteen asiaan kerrallaan ja jättää vähemmän tärkeitä asioita tekemättä tai myöhemmäksi. He eivät koe jatkuvaa huonoa omaatuntoa kaikesta. Eivätkä ajattele aina menojansa kaikkien perheenjäsenten näkökulmasta. Jos mies lähtee matkalle, hän ei yleensä ajattele perheen aikatauluja ja tarpeita etukäteen. Hän ei laita ruokia pakkaseen odottamaan, pese pyykkiä varastoon tai siirrä lasten neuvolatarkastuksia, kunnes palaa matkaltaan. Hän luottaa siihen, että ilman häntä pärjätään.

Nykymies ei holhoa.

Itse olen viime vuosina oppinut päästämään irti. Lopettamaan holhouksen. Luottamaan. Olen oppinut priorisoimaan, miettimään tärkeysjärjestyksiä. Itseni kannalta. En muiden. Olen oppinut kysymään, onko todellakin tärkeää, että kotini on aina siisti. Kun sen kuuluu muka olla. Jos minulle ei kuulu.

Olen huomannut, kuinka vaikeaa on olla sinkkunainen, kun ympärillä on lähinnä perheitä. Ystäväperheiden naisia on vaikea tavata, heidän kanssaan on vaikea järjestää yhteistä aikaa tai harrastuksia. Siksi olen oppinut harrastamaan asioita myös miesten kanssa. Vaikka osa naispuolisista ystävistäni lähtisikin joskus tanssimaan, lenkille tai tulisikin viinilasilliselle kylään, suuri osa heistä haluaa viettää kaiken vapaa-aikansa kotona perheensä seurassa. He haluavat panostaa parisuhteeseen, lapsiin, kantaa vastuun ja kontrollin. He eivät halua lähteä vaeltamaan, ampumaradalle, juoksukilpailuihin tai poliittisiin tapahtumiin. Eikä tarvitse. Mutta ihmettelen suuresti monen naisen tarvetta rakentaa ympärilleen aitoja, rajoja ja seiniä, vaikka itsekin sitä ennen tietämättäni tein.

Mitä he pelkäävät? Mitä itse ennen pelkäsin?

Vaikken usko sosiaaliseen sukupuoleen, olen oppinut paljon miehiltä ja yrittänyt sisäistää sen omaan käytökseeni. Silti haluamatta olla ollenkaan kuten he.

Vaikka tällä elämällä on hintana usein yksinäisyys ja edelleen vallitseva suru, olen kovin kiitollinen siitä emansipoituneesta vapaudesta, josta nyt nautin. Olisi ehkä kornia kutsua sitä lahjaksi, mutta sitä se on. Elämä on ihmeellistä, mutta ei ilmaista. Ja sen jakamat lahjat pitää osata ottaa vastaan. Muuten ne jäävät käyttämättöminä tienvarteen.


tiistai 31. maaliskuuta 2015

Tulessa makaaminen

Nykyisin on muodikasta uskoa, että ihmisellä on oma elämä käsissään. Mitään ei tapahdu ilman, että minä kannan siitä vastuun. Jos asiat ovat huonosti, ne voi korjata. Jos on saamaton, pitää ottaa itseään vain niskasta kiinni. Jos toiset potkii, pitää potkia takaisin - tai olla ainakin viisaampi ja lähteä pois.

Uskon, että asia on osaksi näin. Ja uskon, että tällainen vastuullinen ja aktiivinen asenne suojelee katkeroitumiselta.

Mutta olen tajunnut myös sellaisen asian, että joskus nopea pääsy pois umpikujasta vaatii moraalisesti huonoja valintoja, repimistä ja rikkomista. Armollisuus, anteeksianto ja rakkaudelliset teot jäävät jalkoihin. On siis syytä miettiä kahteen kertaan, mikä oman nahan pelastuksen hinta on.

Kyse ei ole pelkästään hienosta, tehokkaasta ongelmanratkaisusta, vaan siitä, miten sen teen.

Korkein arvo ei nimittäin aina ole nopein tie pois kiirastulesta. Vaan joskus nimenomaan sen kestäminen. Ainakin siihen asti, kunnes parempi ratkaisu tulee vastaan.

Ulos päin ihmistä saatetaan syyttää siitä, että hän jää tuleen makaamaan. Ei nouse, ei mene eteenpäin. Jää passiivisesti roikkumaan välitilaan. Ei osaa auttaa itseään.

Kun todellisuudessa hän osoittaa kestokyvyllään moraalista vahvuutta.

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Uusiin uomiin

Olen miettinyt paljon seuraavaa asiaa viime vuosina, kuukausina, viikkoina ja päivinä:

Kun toinen päättää, ettei rakasta, se ei tarkoita, että jätettykin automaattisesti lopettaa rakastamisen.

Ei ole olemassa hokkus-pokkus-nappia nimeltä ero, jota painamalla rakkaus häviäisi. Jos olisi, kyseessä ei olisi rakkaus. Puhdas ja todellinen. Ero saattaa kyllä monessa tapauksessa tuoda loukatuksi tulemisen, kivun ja vihan tunteet pintaan, jotka peittävät ja tekevät rakastamisen mahdottomaksi. Mutta prosessi ei ole automaatio.

Kuinka paljon rakkaus kestää, kun se puhtaimmillaan KAIKEN kestää?

Jätetyltä odotetaan, että kun avio-keissi on suljettu, myös jätetyn tunteet kylmentyvät ja loppuvat seinään. Ihmetellään jos näin ei käy. Ja pidetään epäilyttävänä läheisriippuvaisuuden merkkinä, vaikka rakkaus ajan myötä muuttaisi muotoaan ystävyydeksi. ("Eihän se nyt ole aivan normaalia ja tervettä!")

Pitkään häpesin sitä, etten ole muka päässyt asioiden "yli". Ajattelin, että minussa on jotain vikana. Kun en osaa sitä, mitä koen muiden osaavan. Nyt olen kuitenkin ymmärtänyt ettei se niin ole. Ja että suurin osa ihmisistä vain pelkää tunteita, joille ei ole selkeitä nimikkeitä. Ex:ää kohtaan tunnetut tunteet kun eivät sovi mihinkään tiettyyn laatikkoon tai selkeään lokeroon.

Mutta elämä ei ole lokero.

Jos rakkaus loppuisi nappia painamalla, se tarkoittaisi loogisesti sitä, että rakastan ihmistä vain, jos hän rakastaa minua takaisin. Kun hän lopettaa rakastamasta minua, minäkin lopetan. Kun hän haluaa erota, minä painan nopeasi hätänappia ja lopetan omat tunteeni siihen. Loogisesti tämä olisi ehkä järkevää. Kun toinen loukkaa, satuttaa, kääntää selkänsä.

Yhteiskunnassamme koetaan, että yksipuolinen rakkaus on epätoivoista tai säälittävää. Rakkauden on oltava jotenkin reilua, tasapuolista, palkitsevaa ja minulle jollain tavalla hyödyllistä. Ettei minua vain käytetä hyväksi.

Mutta mikä on hyödyllistä? Mikä on reilua? Mikä on hyväksikäyttöä?

Elämä ei ole reilua. Ja asioiden arvo mitataan vasta tulessa takomalla. Kun ne poltetaan puhtaiksi.

Minkä arvoista, kuinka puhdasta sinun rakkautesi on, kun siitä poltetaan pois itsekkyys?

Minun kohdallani rakkaus on muuttunut ystävyydeksi. Jaetuksi hyväksi vanhemmuudeksi. Mutta missään vaiheessa tunteeni eivät ole hiipuneet, kylmentyneet tai kuolleet. Olen vain kanavoinut ne uusiin uomiin.

Eikä siinä ole mitään hävettävää.

lauantai 28. maaliskuuta 2015

Kapuloita rattaisiin

Pientä tyttöä suututti. Hän oli jäänyt yksin kotiin, oli halunnut tehdä kaikenlaista - aivan itse. Hän oli aloittanut monta hienoa projektia. Ja moni oli epäonnistunut. Aluksi hän oli tehnyt virheitä, tahattomasti. Sitten tahallaan. Koska tyttöä suututti, hän oli sotkenut oikein sydämensä pohjalta.

Sitten tyttöä oli hävettänyt. Hän oli yrittänyt siivota, paikata, korjata. Aloittaa alusta. Ja silti, kun tytön perässä kulki ympäri kotia, jälkiä oli vaikea olla huomaamatta. Osaa olisi ehkä vaikea enää korjata ollenkaan.

Yksin hän oli itkenyt ja polkenut jalkaa. Mutta se ei ollut auttanut. Koti oli sikolätti, eikä enää tiennyt miten selviäisi siitä.

Vihdoin Isä tuli kotiin.

Hän näki sotkut. Häntä harmitti. Olihan hän jättänyt tyttönsä siistiin, onnelliseen kotiin. Hän henkäisi syvään ja ajatteli, että tällaista se on lasten kanssa. Sitten hän otti tytön syliin ja sanoi: "Ei haittaa! Siivotaan yhdessä."

Yhdessä he aloittivat puuhat. Isällä oli selvä suunnitelma, missä järjestyksessä hommat piti hoitaa. Ei kannattanut esimerkiksi luututa lattiaa, ennen kuin pöydällä olevat sotkut oltiin siivottu pois, ettei puhtaalle lattialle tippuisi uutta sotkua.

Tyttö oli kuitenkin vielä niin pieni, ettei ymmärtänyt tällaista. Tyttö ei myöskään kuunnellut Isän neuvoja, vaan kuvitteli itse tietävänsä paremmin. Siksi Isä joutui siivoamaan paikkoja moneen kertaan, ennen kuin tyttö ymmärsi, missä järjestyksessä asioita oli järkevää hoitaa.

Lopulta Isä oli luutunnut lattian. Kaikki oli siistiä ja kaunista. Tyttö näki pihassa kauniita kukkia ja juoksi poimimaan pöydälle vielä kimpun. Sisään tullessaan, hän toi puhtaalle lattialle uudet kurat.

Silloin Isä tarttui tyttöä kädestä ja sanoi rauhallisen rakastavasti: "Tyttö, jos haluat, että saamme asiat kuntoon, että autan sinua, että olet taas iloinen ja onnellinen tyttö, sinun on lopetettava heittämästä kapuloita rattaisiin. Sinun on joko tehtävä juuri niin kuin sanon tai annettava minun hoitaa hommat."


Syyllistyin tai en

Jälkimerkintä kirjoitukseeni: Piilosyyllistynyt

Kun ei jaksa, niin ei jaksa. Kaikki ei ole selittelyä.

Tänään esimerkiksi. Olen yksinkertaisesti väsynyt ja ärtynyt. Olen riidanhakuinen. En jaksa siivota, vaikka nurkissa on viikkojen rojukasoja ja lattialla vilisee villakoiria. En jaksanut siivota edes, vaikka meille tuli vieraita.

Yritän olla selittämättä. Sanomatta, että minulla on oikeus olla epäystävällinen sisäisen perikotaisen uupumisen ja väsymyksen takia. Koska minulla ei ole. Väsymys ei ole oikeutus. Mutta se on selitys, jonka kautta asioita voi ymmärtää.

 Se selittää, miksi meillä ei kaikki ole niin, kuin haluaisin. Ei päällisin puolin, eikä muutenkaan.

perjantai 27. maaliskuuta 2015

Kuilun pohjalta

Petollinen on kuilu rakkauden.
Ja petollista,
mitä rakakudeksi uskomme.
Vaan ei rakkautta ole se,
mikä satuttaa.
Eikä se,
minkä hintana
on rakkaus toinen.
Rakkaus ei ole asetelma,
kuva, johon voisi sukeltaa
löytääkseen olon onnellisen.
Onni kun ei ole olo,
vaan sen teko.
Samoin niin moni uskoo,
että rakkautta oikeaa,
on vain hyppy
kuilun reunalta.
Intohimoa se on,
ei rakkautta,
tuo vetovoima käsittämätön,
joka tuholla on.
Kun tietäis moni,
ettei rakkautta todellista löydetä,
se rakennetaan
sieltä kuilun pohjalta käsin.

torstai 26. maaliskuuta 2015

Piilosyyllistynyt

Olen oivaltanut viime päivinä, että vaikka kuinka kuvittelin olleeni vapaa itsesäälistä, vaikka kuinka olin uskotellut itselleni, että olen voittanut tämän alhaisen tunteen, olen silti piilosyyllistynyt siihen viimevuosien aikana.

Kun menettää uskonsa tulevaan, kun ei löydä itsestään voimaa uskoa siihen, että minua odottaa tulevaisuudessa vielä jotain hyvää, silloin antautuu itsesäälille.

Tämä ajatus ei avaudu aivan heti. Siksi minullakin kesti huomata, että itseasiassa velloin edelleen itsesäälissä, vaikka luulin olevani siitä vapaa.

Itsesääli ei välttämättä ole sitä, että sanoo itselleen: "Voi sinua raukkaa. Kukaan ei tykkää sinusta!"

Ei, itsesääli on paljon salakavalampaa. Se on nimittäin se, mitä teet näiden lauseiden jälkjeen. Vastaatko itsellesi: "Niin, minusta tuntuu, ettei kukaan tykkää minusta. Mutta onko se totta? Jos minusta ei tähän mennessä olla tykätty, se ei tarkoita, etteikö minusta voitaisi tykätä tulevaisuudessa."

Kun uskot tulevaisuuteen ja sinua kohtaavaan hyvään, silloin päästät irti vanhasta. Uskallat vihdoin irrottaa otteesi turvallisista itsesäälin kahvoista. Nämä kahvat antavat tukea, koska niiden kautta voit uskotella istellesi, että sinulla on oikeus tuntea itsesi loukatuksi. Että sinulla on oikeus tehdä huonoja tai epätäydellisiä päätöksiä, koska olet sisäisesti niin rikki.

Annat itsellesi oikeuden selitykseen. Joka taas vapauttaa vastuusta. Vastuusta itseäsi ja muita kohtaan. Tämä on kaiken, KAIKEN, pahan juuri! Sillä paha pannaan yleensä kiertämään. (Huonon ja rikkinäisen lapsuuden avulla selitetään nykyisin esim. nuoriskorikollisuus, väkivalta, huonot suhteet, huumeongelmat, kaikki!)

Jonkin aikaa selitys pätee. Kun olet tullut perusteellisesti loukatuksi, sisäinen tasapainosi on horjahtanut, etkä millään kykene tekemään päätöksiä samalta perustalta kuin ennen. Et pysty elämään ja tuntemaan samalla lailla. Eikä tarvitsekaan.

Mutta kun aika kuluu, tästä sisäisestä tuesta ja hetkellisestä erikoistilanteesta (moraalisesta tai muuten heikennetystä tilasta) tulee selitys.

Sauvoista, tuesta, proteesista kehittyy selitys sille, miksi en muka voi.

Nyt olen tässä pisteessä.

On kauhean pelottavaa hypätä. Päästää irti turvallisista kahvoista, jotka ovat tukeneet käyntiäni pitkän aikaa. Heittää kainalosauvat menemään ja uskoa siihen, että osaan kävellä ilman niitä!

Niin, olen ymmärtänyt, ettei elämässä auta selittely. Niin kauan, kun haluan kiertää ympyrää, olla vangittuna selitysten noidankehään, niin kauan kuin haluan selittää toimintaani ja valintojani, niin kauan olen niiden vanki.

Mitään muuta hätäuloskäyntiä, mitään muuta vapautusta ei ole, kuin usko tulevaan. Siihen hyvään, mitä voin elämässäni vielä kohdata.

Usko antaa avaimet takaisin. Uskallanko käyttää niitä?

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Peilinkantajat

Kun minuun sattui,
seisoit peilin takana.
Minä näin vain itseni.
Ja kuvassa kipuni.

Jäin tuijottamaan,
tuota kivussa kouristelevaa.
Siinä oli draamaa.
Siinä oli vihdoin elämää.
Se oli kaunista.
Ja se olin minä!

"Katsokaa kaikki!", huusin.
"Tältä näyttää loukattu nainen.
Näin minä nostan
omin voimin itseni suosta."

Nostinkin.
Juhlin voittoa.
Omaa hyvyyttäni.

Tuolloin en vielä ymmärtänyt,
mitä siellä peilin takana,
miten sinne joudutaan,
miksi siellä ollaan.
Kuinka peiliä kannetaan.
- Selkä kumarassa.





maanantai 23. maaliskuuta 2015

Mamma

Tänään äidin äidin äitini olisi täyttänyt 100 vuotta!


Laitan sydämeni pöydälle

Nyt vihdoin uskallan.
Laitan sydämeni pöydälle.

Valaise se.
Näytä minulle,
missä siellä,
sen pimeissä nurkissa,
salaisissa kammioissa,
piilottelee
vielä jotain kiellettyä.
Sellaista, mitä siellä ei saisi olla.
Ja siltikin vielä on.

Puhdista sydämeni.
Avaa sen ikkunat.
Anna valon tulvia sen läpi.
Anna raikkaan kevätilman viedä
kaikki vanha mukanaan.

Liian kauan olen yrittänyt
siivota itse.
Lukita ovia.
Piilotella.
Avata.
Repiä.
Mutta sisään tulvi aina vain samaa -
vanhaa.

Näytä lika.
Ota paha.
Ja se, mikä saa jäädä,
siihen anna usko.
Anna rauha.
Ja poista sitten viimein
tämä siivousvimma!

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Kaikki on ihan hyvin

Synttärit tulivat ja menivät. Aurinko ei juurikaan pimentynyt. Autoin lasteni isää muutossa. Hän vei minut läheiselle pienelle vuorelle. Sinne tuli eräs toinen rakas henkilö. Kohotimme kolmistaan maljat tasan klo 10:43, kun Berliinissä oli tarkoitus olla pimein hetki.
Oli hetken sellainen olo, etää olen rakas. Että kaikki on hyvin.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Kiitollinen tänään: dialogi itseni kanssa

Tässä eilen lupaamani kiitollisuusvasta-ase.

Nyt paistaa aurinko, enkä aio lannistua! Kun kompastelee, noustaan ylös, pudistellaan pölyt, ojennetaan kruunu ja jatetaan matkaa. ;)

Eilinen listani ja radikaalia vastamyrkkyä, joka saattaa pelastaa elämän - tai ainakin päivän:

Suren menetettyä nuoruutta. Katselin Voguen erikoisnumeroa mallista Anna Ewers. Jep.
--> Olen kiitollinen, että olen vielä näinkin vanhana (hehe) ja kolmen lapsen yksinhuoltajaäitinä tässä kunnossa. Juoksen kahden viikon päästä puolimaratonin. Mahdun kokoon 36/38. Saan edelleen miehiltä huomiota. Olen ylpeä rypyistä. Heijastavat toivon mukaan jotain sisäistä kypsyyttä. En ole enää pikkutyttö.

Suren menetettyjä mahdollisuuksia ja ohitettuja risteyksiä. Mikä olisi toisin, jos olisin aikoinani valinnut toisin?
--> Jos olisin päättänyt toisin, olisin nyt joidenkin toisten lasten äiti. Olisin ehkä uranainen, jolla ei olisi lapsia ollenkaan. Näitä kolmea omaani en vaihtaisi mihinkään. Olisin ehkä onnettomassa avioliitossa. Olisin ehkä itse lähtenyt ja joutuisin nyt elämään surun lisäksi syyllisyyden kanssa. Voisin olla sairastunut. Sitä ei koskaan tiedä. Olen tehnyt jokaisessa risteyksessä parhaani mukaan. Omantunnon ja silloisen tietämyksen ja tunteiden mukaan. En aio olla itselleni petturi ja jälkiviisas. Arvostan sitä Annia, joka päätti silloin juuri niin!

Suren haaskattua valuuttaa, jota keski-ikäisellä naisella ei enää ole aloittaakseen alusta.
Suren lasteni maksamaa hintaa.
--> Anteeksi mitä? Mitä olen haaskannut? Investoin sen näihin lapsiin. Minulla on nämä lapset, koska investoin nuoruuteni näihin valintoihin. Aina voi aloittaa alusta - jotain UUTTA. Kuka haluaisi aloittaa taas aivan alusta? Ilman tätä kaikkea opittua viisautta?! Aloitan tästä, missä olen. Lapseni maksavat hinnan, mutta kasvavat ihmisten, eivät enkeleiden perheessä. He oppivat matkalle arvoja. Se on pääomaa, jota ei saa ilman kolhuja.

Suren luopumista ja menetyksiäni.
--> Sure vaan. Ilman niitä ei elä.

Suren menetettyä onnea. Olin onnellinen. Olin yleisesti tyytyväinen niihin päätöksiin, joita olin tehnyt. Olin onnellinen valinnoistani. Ajattelin, että kaikki oli hyvin. Olin tietoisesti kiitollinen elämästäni. Se ei ollut minulle itsestäänselvyys. Olin ehkä ylpeäkin.
--> Olen oppinut ainakin sen, ettei elämässä voi olla ylpeä omista valinnoistaan. Sillä jos olosuhteet olisivat olleet toisin, olisin ehkä valinnut toisin. Ja sitten en olisikaan ollut se "hyvä", vaan tarinan "pahis". On hyvä pysyä nöyränä ja armollisena itselleen ja muille.

Minulle oli käynyt hyvin! Sitten menetin sen. Olen saanut paljon takaisin. Asiat ovat jo aika hyvin. Mutta en ole enää onnellinen, vaikken enää läheskään aina surullinen. Onneton mieli johtuu huolesta. Olen huolissani monesta.
--> Onni on länsimainen käsite. Luin juuri jutun afrikkalaisesta naisesta, joka sanoi, ettei koskaan ajattele, onko hän "onnellinen". Jos puuroa on pöydässä ja lapsilla vaatteet, silloin hän sitä varmaan on. Onni ei ole tila, jotain passiivista, jota minulle annetaan tai tehdään. Jossa voin kellua nauttien onnen tunteesta. Onni on tekoja. Oikea onni syntyy oikeista valinnoista ja hyvistä, armollisista, anteeksiannon, rakkauden teoista.

tiistai 17. maaliskuuta 2015

Auringonpimennys

Täytän perjantaina 36 vuotta. Odotettavissa oleva auringonpimennys kuvailee hyvin osuvasti omia tunnelmiani: käyn läpi klassista keski-iän kriisiä.

Syy on varmasti tämä vaikea elämäntilanne, josta ei tunnu olevan minkäänlaista pakotietä. Mistään ei löydy hätäuloskäyntiä. Vaikka olen odottanut sellaista pimeässä jo monta vuotta.

Täällä haparoidessani olen luullut nähneeni välillä valoa. Välillä olen ajautunut vielä pimeämpään paikkaan. Nyt jostain on alkanut nousta savua silmiin. Kurkkua kuristaa. Mahaa kouristaa. Paniikki iskee.

Tässäkö tämä oli?

Olen miettinyt niitä päätöksiä, joita olen elämäni aikana tehnyt. Jotka ovat tuoneet minut tähän pisteeseen. Jotka ovat muovanneet minusta tällaisen ihmisen.

Onko näin hyvä? Olenko hyvä näin? Olisko toisin paremmin?

Tässä lista ajatuksistani nyt, kun on paha mieli. Yleensä ajatukset menevät nopeasti ohi ja tajuan, kuinka hölmöjä ne ovat. Tuntuu jo aivan pöhköltä kirjoittaa niitä tähän. Kun yleensä keskityn positiiviseen. Pakotan itseni siihen.

Haluan kuitenkin dokumentoida tämän kriisin. Se on nostanut pinnalle taas monia tunteita. Mutta ennen kaikkea surun.

Suru on tervettä. Se on työkalu. Se työstää luopumista. Menetettyä. Menettämistä. Nämä kuuluvat olennaisesti elämään.

Huomaan surun lisäksi muitakin negatiivisia tunteita. Ne ovat vähemmän hyödyllisiä. Päinvastoin! Olen viime päiviän kokenut kateutta. Itsesääliä. Itsesyytöstä. Katkeruuttakin.

En ryve itsesäälissä, mutta pieni kirpeä jälkimaku näistä ajatuksista silti jää...

Suren menetettyä nuoruutta. Katselin Voguen erikoisnumeroa mallista Anna Ewers. Jep.
Suren menetettyjä mahdollisuuksia ja ohitettuja risteyksiä. Mikä olisi toisin, jos olisin aikoinani valinnut toisin?
Suren haaskattua valuuttaa, jota keski-ikäisellä naisella ei enää ole aloittaakseen alusta.
Suren lasteni maksamaa hintaa.
Suren luopumista ja menetyksiäni.
Suren menetettyä onnea. Olin onnellinen. Olin yleisesti tyytyväinen niihin päätöksiin, joita olin tehnyt. Olin onnellinen valinnoistani. Ajattelin, että kaikki oli hyvin. Olin tietoisesti kiitollinen elämästäni. Se ei ollut minulle itsestäänselvyys. Olin ehkä ylpeäkin. Minulle oli käynyt hyvin! Sitten menetin sen. Olen saanut paljon takaisin. Asiat ovat jo aika hyvin. Mutta en ole enää onnellinen, vaikken enää läheskään aina surullinen. Onneton mieli johtuu huolesta. Olen huolissani monesta.


(Lupaan tehdä huomenna tai ainakin kovin pian positiivisen vastaiskun tälle listalle.)

perjantai 13. maaliskuuta 2015

Landslide


Took this love and I took it down
Climbed a mountain and I turned around
And I saw my reflection in the snow covered hills
Till the landslide brought me down

Oh, mirror in the sky, what is love?
Can the child within my heart rise above?
And can I sail through the changing ocean tides
Can I handle the seasons of my life?
Oh oh I don't know, oh I don't know

Well, I've been afraid of changing
'Cause I've built my life around you
But time makes you bolder
Children get older I'm getting older too
Yes I'm getting older too, so

I've been afraid of changing
'Cause I, I've built my life around you
But time makes you bolder
Children get older
I'm getting older too oh yes
I'm getting older too

So, take this love, take it down
Oh if you climb a mountain and you turn around
If you see my reflection in the snow covered hills
Well the landslide will bring you down, down
And if you see my reflection in the snow covered hills

Well maybe the landslide will bring you down
Well well, the landslide will bring you down

keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Piikki lihassa

Eilen, kuten joka aamu, kuuntelin aamiaispöydässä radiouutisia. Saksan YLEÄ vastaavalla radiokanavalla Deutschlandfunkilla lähetetään joka aamu uutisohjelmien lisäksi klo 6:35 aamuhartaus. Noin viiden minuutin lähetys vuorottelee viikoittain katolisen ja evankelisen kirkkon välillä.

Jäin miettimään miehen sanoja. Katolinen pappi sanoi osuvasti siteeratessaan intialaista Jesuiittaa, Paul Coutinhoa: "Elämän tarkoitus ei ole olla hyvä ihminen, vaan pyrkimys siihen."

Niin se on: matka, kehitys, pyrkimys, muutos, työstö, pyristely, aktiivisuus ja siitä syntyvä jatkuva dynamiikka - se on elämää. Meidän ei siis olekaan tarkoitus pyrkiä johonkin staattiseen tilaan. Vaan sitoutua kehittämään ja työstämään itseämme koko elämämme ajan.

Sama pätee ihan mihin elämänalueeseen vain. Joka tyytyy ja luulee savuttaneensa yhtikäs mitään tässä elämässä, jämähtää paikoilleen. Joka uskoo olevansa niin hyvä, ettei itsekritiikille ole enää tarvetta, ei kehity ihmisenä.

Jokainen, joka pitää itseään hyvänä ihmisenä on sillä samalla hetkellä jo kaikkea muuta kuin juuri sitä. Usko omaan hyvyyteen on ihmisen suurin lankeamus.

Hyvyys kaikkoaa ylpeyden edellä, kuten piemeys valoa.

Tämänaamuisessa aamuhartaudessa pappi jatkoi tätä ajatusta hyvyydestä. Hän kertoi siitä, kuinka Raamatussa Paavali koki usein siteeratun "piikin lihassaan" suurena siunauksena. Asiana, jota ilman hän olisi ehkä lopettanut kasvun ihmisenä. Ollut itseriittoinen, "hyvä" ihminen.

Paavali koki nimenomaan tämän piikin, jonkin oman heikkoutensa, johon hän ilmeisesti uudelleen ja uudelleen kompastui, elämänsä suurinpana kasvattajana ja sitä kautta suurena lahjana. Tämä piikki oli nimittäin juuri se asia, joka teki hänestä riippuvaisen armosta, ei itsestään ja teoistaan. Se oli asia, joka piti hänet nöyränä.

Jäin miettimään, kuinka outoa ja totta tämä onkaan!

Sitä, kuinka kasvamme juuri heikkouksiemme kautta - jos vain annamme niiden todella tehdä työtä meissä. Jos emme suostu luovuttamaan virheidemme ja heikkouksiemme edessä. Jos emme suostu antautumaan häpeälle, emmekä anna valtaa itsesyytökselle.

Olkaamme siis kiitollisia piikeistä lihassamme!



Eilinen aamuhartaus Saksaa osaaville löytyy täältä.

Ja tämänpäiväinen täältä.

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Energiatasapaino

Keskimmäisen lapseni kasvatus osoittautuu haasteellisemmaksi, kuin olisin voinut kuvitella. Parempaa opettajaa ja peiliä en olisi itselleni voinut toivoa. Mutta aina ei jaksa nähdä asioita positiivisesti. Etenkään, kun arki on usein yhtä takkua.

Olen voimieni äärirajoilla. Ollut jo pitkään. Enkä vain tämän rakkaan, lahjakkaan, erikoisen, vahvan lapsen takia.

Olen viimepäivinä yrittänyt miettiä, mistä saan ammennettua lisää voimia ja energiaa. Ja mikä elämässäni sitä vie.

Olen tehnyt konkreettisen listan, joka on sen verran henkilökohtainen, etten halua sitä kokonaisuudessaan tässä jakaa. Mutta muutaman yleisemmän kohdan haluan listata. Plus-listassa olevat asiat ovat sellaisia, joita haluan lisää. Miinus-listalla olevien asioiden taustatekijät ovat ne, jotka haluan poistaa elämästäni:

+ urheilu
+ uni
+ sosiaaliset aikuiskontaktit, joita arjessani on liian vähän (teen työtä lähes täyspäiväisesti kotoa ja illat olen myös kotona lasten takia)
+ oma aika
+ matkustaminen (vaellus)
+ lukeminen
+ maalaaminen
+ kulttuuri (näyttelyt, konsertit)
+ suhde Jumalaan

- valvominen
- negatiiviset ihmissuhteet
- sotku (fyysinen ja psyykkinen)
- äkkipikaisuus, impulsiivisuus, agressiivisuus (en usko, että kyse on pelkästä luonteenpiirteestä, vaan taustalla on paljon muitakin tekijöitä)
- yksinäisyys

Mikä sinun elmässäsi vie ja mikä antaa?

maanantai 2. maaliskuuta 2015

Seiso siinä!

Olen tekijä, ihminen, jonka jalat eivät pysy paikoillaan. Jota on aina sanottu stressaajaksi. Joka hosuu, mieluummin kuin odottaa, hutiloi mieluummin, kuin tekee asiat huolella (tehty kun on tehty!). Lyö mieluummin vaikka päätä seinään - kunhan TEKEE JOTAIN! 

Minuun iski amerikkalaisen ystäväni sanat: "Anni, ehkä sinun ei ole tarkoitus tehdä juuri nyt mitään. Sinun pitää kääntää vanha sanonta 'Don't just stand there, do something!' päinvastaiseksi ja ajatella, että sinuun päteekin ehkä: 'Don't just do something, stand there!"

Älä hosu, älä tee jotain vain tehdäksesi, seiso siinä - horjumatta!

Seiso siinä!

Koen käskyn todellakin olevan juuri sitä. Juuri minulle. Tulevan Suuremman suusta. Ja käsky pysyä aloillani, pätee kaikkiin elämäni osa-alueisiin.

Juuri tämä paikallaan pysyminen, paikan ja aseman pitäminen horjumatta ja kärsivällisesti osoittautuu ehkä elämäni vaikeimmaksi opittavaksi. Minun elämäni kulmakiveksi. Elämäntehtäväksi.

Tänään mietin, kuinka elämäni ja valintani ovat kuin tiiliskivi muurissa. Joskus meillä ei ole muuta tehtävää, kuin olla paikallamme, täyttää rako kokonaisuudessa. Sillä ilman meitä, moni asia luhistuisi.

Minun ja lähimmäisteni elämässä kaatuisi moni asia. Siksi minut on sidottu. Olen kamppaillut sitomista vastaan. Mutta hiljalleen alan ymmärtää.

tiistai 24. helmikuuta 2015

Pink Martini



Selvinnyt

Pahinta, mikä ihmistä vetää synkkyyden syövereihin, on itsesyytös. Se, kun vertaa itseään ja toimitaansa johonkin muka täydelliseen: Jos olisin tehnyt näin, tai noin. Jos olisin jättänyt tekemättä. Jos olisin jaksanut pidempään. Jos olisin venynyt vielä vähän enemmän.

Sittenkö kaikki olisi paremmin?

Synkkinä päivinä koen oloni riittämättömäksi. En mielestäni kerta kaikkiaan riitä kenellekään enkä mihinkään, vaikka kuinka yritän. Keskityn siihen, missä olen mielestäni epäonnistunut. Tuijotan taaksepäin. Jämähdän toimintakyvyttömäksi.

Olen muka kokonaan huono. Hyvät asiat ovat vain yksittäisiä onnistumisia, irrallaan minuudesta. Mutta huonot asiat - ne muka kertovat jotain kokonaisuudesta.

Eilen luin hyvän ajatuksen siitä, kuinka aikuinen ihminen on menettänyt luottamuksen siihen, että oppii, että kehittyy. Menettäynyt anteeksiantavan, armollisen suhtautumisen itseensä. Menettänyt uskon siihen, että yksittäinen epäonnistuminen ei kerro mitään potentiaalista.

Kävelemään opetteleva lapsi kaatuu jatkuvasti. Hän ehkä itkeekin, mutta lopulta nousee ja yrittää aina uudelleen. Hän ei jää makaamaan maahan syyttämään itseään epäonnistumisesta. Ja aikanaan jokainen (terve) lapsi oppii kävelemään.

Sitäpaitsi asioilla on myös toinen puoli: Se, mitä aikaan ja paikkaan sidottuna ihmisenä en näe on, mitä seurauksia valinnoillani on tulevaisuudessa. Mitä jos epäonnistuminen onkin vain sitä tästä hetkestä käsin? Jos siitä seuraakin siunaus? Jotain paljon parempaa, kuin itse olisin osannut kuvitella tai kaavailla.

Mikä olisi voinut olla paljon huonommin, jos olisinkin onnistunut heti? Jos olisinkin riittänyt, jaksanut, valinnut toisin?

Äitini sanoi tänään: "Olet selvinnyt. Ilman vertailua." Niin olen. Olen tosiaan selvinnyt tähän hetkeen asti. Mihin sitä vertailemaan?


maanantai 23. helmikuuta 2015

Tänään en jaksa

Tänään en jaksa olla positiivinen. En juuri nyt keksi kiitollisuuslistalle kymmentä asiaa, jotka ovat hyvin. Tai keksisin, mutten jaksa. En jaksa tsempata itseäni kirjoittamaan listaa. Tai ajattelemaan.

Asiat eivät ole tänään huonommin kuin eilen, tai varmaan huomennakaan. Mutta juuri nyt väsyttää.

Uupumus, jota vastaan olen jaksanut taistella useinmiten hyvällä menestyksellä jo monta vuotta, pyyhkäisee välillä ylitseni. Yleensä en kirjoita näistä synkistä päivistä. Ne jäävät tämän blogin varjoon, johon yritän tahallani välillä väkisinkin kerätä positiivisia asioita ja näkökulmia elämääni.

Miksi? Koska positiivisuus, optimismi ja kiitollisuus ovat selviytymisstrategiani. Ne ovat aseeni tätä maailmaa ja sen suruja vastaan. Ne ovat toivon kipinä ja ankkuri myrkyävällä merellä. Takerrun niihin kuin hukkuva.

Mutta juuri nyt päästä irti. Annan virran viedä. Juuri nyt annan sateen sataa, myrskyn myrskytä ja aallon pyyhkäistä ylitseni. Annan surun tulla. Annan yksinäisyyden, pelon, epävarmuuden, kivun ja ikävän olla. En jaksa kieltää ja pelätä, mitä ne tekevät minulle, jos en taistele niitä vastaan.

Tiedän kokemuksesta, että näitä päiviäkin tarvitaan. Silloin, kun paha olo on kerääntynyt sisälle niin, ettei saa hengitettyä. Kun kurkkua kuristaa. Silloin ei voi enää muuta, kuin antautua ja luottaa siihen, että paha olo menee pois aikanaan. Yleensä jo aamuun mennessä.


sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Juoksu-playlistallani







I'm back!

Maratonista on kulunut nyt kohta viisi kuukautta.

Aluksi putosin niin sanottuun post-marathon-masennukseen, eli ison juoksukilpailun jälkeiseen juoksija-alavireeseen. On olemassa "runners high", mutta myös ns. "runners low". Siellä kuopassa vietin aika monta kuukautta. Juoksu oli ihan tyhmää! Suorastaan paskamaista ajanhukkaa ja kidutusta.

Innottomuuden jälkeen alkoi sairastelukausi. Mitä vähemmän juoksin, sitä enemmän tunnuin sairastelevan. Ja sitä vähemmän taas pystyin juoksemaan.

Tammikuun alusta olen aloittanut hitaan palautumisen. Edessä on taas Berliinin Vattenfall-puolimaratoni maaliskuun lopussa. Olen ottanut tämän vuoden juoksutavoitteekseni osallistua niin moneen kilpailuun, kuin vain jaksan - mutta ilman minkäänlaisia aikatavoitteita.

Tänä vuonna tie todella on päämäärä.

Tämä johtuu elämäni uusista haasteista: en ole aivan varma, kuinka paljon aikaa harrastukselleni jää. Mutta tiedän, että kokonaan ilmankaan en voi olla, sillä silloin voin huonosti.

Tänään juoksin ensi kertaa pitkästä aikaa 15 km. Olen siitä todella iloinen ja ylpeä. Hyvä minä!




lauantai 21. helmikuuta 2015

Kiitollinen tänään


 - viikonlopusta.
- eilisestä kahdenkeskeisestä ajasta rannalla esikoisen kera.
- että eräs kasvatusyritys meni tänään eräälle perille. ainakin tän kerran...
- uudesta villatakista (kiitos paula! <3)
- gustin ja hildan ulkoleikeistä.
- työstä.
- ideoista. ainakin niitä on...
- auringosta.
- urheilusta. kuinka se auttaa melkein kaikkeen pahaan oloon.
- lasten isän uudesta asunnosta, joka on tien toisella puolella.


perjantai 20. helmikuuta 2015

Rakkauden vastakohta

Rakkauden vastakohta ei suinkaan ole viha, kuten niin usein uskotaan. Vihassa on yhtä paljon intohimoa, kuin rakkaudessa. Viha on rakkauden ilkeä kaksonen.

Kun rakkaus yhdistää, viha erottaa. Ja silti kumpikin sitovat. Kumpikin tunne määrittelee välimatkaa, mikä vallitsee kahden välillä. Kumpikin tarvitsee vastakkaisen osapuolen ollakseen.

Niin, ei viha ole rakkauden vastakohta. Rakkauden vastakohta on itserakkaus. Egoismi. Se ei tarvitse toista. Se ei määrittelee välimatkaa kahden välillä. Itserakkaus ajattelee vain omaa napaansa.

Egoistiset teot eivät ole rakkauden, eivätkä vihan sanelemia. Niihin ei vaikuta toinen millään tavalla. Se on koko pointti.

Rote Rosen


torstai 19. helmikuuta 2015

Uhri

Olipa kerran nainen, jolla oli ollut huono lapsuus. Äiti tehnyt uraa. Laittanut viikoksi hoitoon, hakenut viikonlopuksi kotiin. Tytölle oli kasvanut sanoinkuvaamaton äidinkaipuu. Leikki nukeilla melkein aikuiseksi, kunnes sai lopulta lapsen toisensa jälkeen. Aina piti olla vauva sylissä. Lähellä.

Nainen oli rakkaudenkipeä. Huomionhakuinen. Eikä etäisen aviomiehen huomio ollut enää riittänyt moneen vuoteen. Sitä piti hakea toisen miehen kainalosta. Ja olihan hänellä siihen hyvä perustelu. Sammumaton jano. Haava, jonka lapset saavat, kun heitä ei rakasteta tarpeeksi.

Naisen aviomies oli oppinut kotoa, että miehillä oli naisia. Vaimoja ja salarakkaita. Eikä hän ollut oppinut luottamaan. Aina joku petti. Ei siis kannattanut heittäytyä kenenkään varaan. Hänenkään varaan ei kannattanut heittäytyä - siksi hän ei olisi koskaan halunnut lapsia. Mutta sai niitä hyvin monta. Paetakseen arkeansa mies haki helpotusta toisten naisten sylistä. Olihan siihen oikeus. Olihan vaimokin. Eikä tällaista muuten jaksanut kukaan. Ja niinpä naisia tuli ja meni. Mutta mies jäi.

Heidän liittonsa oli kuin autio, vinoon vääntynyt talo, josta oli aikoja sitten kaikonnut elämä. Talon kylmät seinät paistoivat rapistunutta tyhjyyttään. Perheen lapset olivat tottuneet elämään rauniossa. Koskaan ei tiennyt, mikä seinä kaatuisi seuraavaksi. Lattia narisi. Talosta kuului outoja ääniä, joita he eivät osanneet määritellä. Talossa vallitsi jokin sanoin kuvaamaton uhka: sen päällä oli painostava surun henki.

Perheen vanhin poika karkasi pahaa oloa. Päätyi väärään seuraan. Sukelsi huumeiden hetkelliseen helpotukseen. Poika syytti vanhempiaan: "Näinhän tässä käy, kun kasvaa vinossa talossa!" Poika alkoi aavistella, mistä talon äänet johtuivat. Miksi lattia narisi ja seinät olivat rapistuneet. Eihän tässä talossa osattu rakastaa!

Vanhemmat syyttivät toisiaan: "Sinä et rakastanut tarpeeksi!", "Et koskaan halunnut lasta!", "Et koskaan ollut läsnä!",  "Sinä rakastit väärin!", "Et laittanut rajoja!"

Eräänä yönä poika hakattiin Berliinin pimeällä kadulla. Oli katsonut väärällä tavalla, ehkä liian ylpeästi, tai liian pelokkaasti hakkaajiaan. "Tuollainen uhri ei ole ansainnut muuta! Vitun Nazi!", jengi oli sanonut. Poika menehtyi vammoihinsa.

Poliisit eivät voineet tehdä mitään. Muutamassa päivässä hakkaajat olivat vapaalla. Tekijät olivat ala-ikäisiä. He tulivat ongelmaperheistä, he eivät olleet saaneet tarpeeksi koulutusta, integraatiota, kieltä, ymmärrystä. Heiltä puuttui politiikan mukaan "välineet selvitä ja tehdä oikeita valintoja".

Ja olihan muutenkin aivan päivän selvää, ymmärrettävää, että uhri laittaisi pahan kiertämään.


tiistai 17. helmikuuta 2015

Mustaa

Koen ympärilläni usein edelleen olevan mustaa. Ja vaikka taustalla häämöttää valoa, en ole ollenkaan varma, onko tuo ovi tarkoitettu juuri minulle.