Terve

Viime viikkoina olen moneen otteeseen havahtunut huomaamaan, että voin itseasiassa aika hyvin. Verrattuna niihin pimeisiin pohjamutiin, missä elin vielä muutama kuukausi sitten, minulla menee nyt ihan hyvin.

Alan nähdä valoa, jaksan innostua asioista, osaan jo vähän nauttia hetkestä ja tunnen itseni vahvemmaksi.

Käytännössä tuntuu lähinnä siltä, että silmiltä olisi otettu joku side. Että yhtäkkiä olisi laitettu valot päälle ja vasta nyt huomaisin, että olen yrittänyt lukea melkein pimeässä.

Tai, että kova pitkään kestänyt kipu olisi vihdoin hellittänyt. Siis onhan se oikeastikin niin, mutta nyt puhun siitä autuaasta tunteesta, kun päänsärky vihdoin hellittää.

Jaksan jopa keskittyä lapsiin. Jaksan iloita heidän jutuistaan. Jaksan muutakin kuin huoltaa heidät: antaa ruokaa, pitää puhtaina ja kuivina. Kukaan ei voi käsittää, kuinka kiitollinen olen juuri siitä!

Ei siitä ole kuitenkaan vielä montaakaan viikkoa, kun elin aivan toisenlaista elämää. Tietenkin paha olo oli hellittänyt talvesta. Jokainen päivä kohti kesää, oli kirjaimellisesti askel kohti valoa. Mutta kaikki on suhteellista. Ja koin elämäni synkimmän kesän. Muistan, kuinka pimeä heinäkuu oli.

Se oli niin pimeä, että aloin kuulla läheisiltä ihmisiltä, että nyt olisi aika tehdä asialle jotain. He alkoivat olla minusta huolissaan. Syystäkin. Ja olen kiitollinen, etten ollut pahan olonin kanssa aivan yksin.

On turvallista tietää, että pohja tulee jossain vaiheessa vastaan ja että siellä on vastassa läheisiä ihmisiä. Tiedän, että jos asiat olisivat kärjistyneet, he olisivat hakeneet minulle apua.

Yksi asia minua kuitenkin jäi vaivaamaan. Ollessani siellä pohjalla, aloin kuulla aina vain useammalta, että olisi syytä harkita myös väliaikaista masennuslääkitystä.

Jos kerran oloni oli niin paha.

Olihan se. Mutta tarkoittaako se automaattisesti, että oloni oli jotenkin epänormaali tai sairaallollinen? Tarkoittaako se, että paha olo pitää vain puuduttaa, tukahduttaa pois ja sitten kaikki on taas hyvin?

Eikö pahaa oloa saa käydä läpi rauhassa - odottaa, että se loppuu aikanaan? Eikö nykyihmisen kärsivällisyys ja usko riitä kehon ja mielen omiin voimavarohin? Siihen että selviää?

Minulla oli paha olo syystä. Paha olo oli suoraa seurausta siitä, mitä olin kokenut. Sattui suorastaan helvetillisesti. Mutta vaikka sattui, siltikin väitän, että kärsimys ja kipu kuuluvat olennaisena osana elämään. Uskon, ettei meistä kasva ilman niitä täysmittaisia ihmisiä.

Reaktioni kipuun oli täysin normaali. Miksi olisin tarvinnut siihen lääkettä?

Onneksi on masennuslääkkeitä. Niitä tarvitaan. Tiedän paljon ihmisiä, joille niistä on ollut hyötyä. Tiedän toisia, joiden olisi ollut syytä käyttää niitä ja niistä kieltäytyminen on pilannut ihmissuhteita.

Mutta minun kohdallani ne olisivat olleet turhia. Ainakin tässä vaiheessa. Ja olen suunnattoman onnellinen, että kieltäydyin niistä. Jopa niinä pimeimpinä hetkinä, kun tuntui, että minun ja hulluuden välillä oli enää hiuskarvan hieno raja. Sillä niinäkin hetkinä tiesin, että tämä kaikki on normaalia. Minä olen normaali!

Luonnonmukaisessa Saksassa asuvana kolmen lapsen äitinä ja synnytystalossa luomuna synnyttäneenä olen käynyt näitä kysymyksiä läpi moneen otteeseen eri elämäntilanteissa. Olen monen monta kertaa pohtinut, mikä on kehon tervettä reaktiota, jolle täytyy vain antaa aikaa ja tilaa. Ja milloin on se H-hetki, jolloin on syytä puuttua sairauden kulkuun ulkoa käsin.

Onneksi päähäni on iskostunut lastenlääkärini sanat, jotka hän lausuu lähes joka kerta siellä käydessäni: "Odotellaan ihan rauhassa, kestetään vielä vähän aikaa ja seurataan tilannetta".

Ja yleensä juuri odotuksesta seuraa hyvää.